Salla - UKK 12
”Näitkö sä sitä kuukkelia”, tyttö kyselee minulta pakatessani laavulla rinkkaani. Kyllä ja nälkäiseltä se vaikutti. Lienee pettyneen allekirjoittaneen tiukasti rajoitettuihin eväsmääriin, sillä yksikään pastan osanen ei joutanut pois minun ja kattilan välistä. Tyttö ja mitä ilmeisemmin hänen hieman vanhempi isoveljensä siirtyvät virveleineen kukin mielensä mukaiseen kalastuspaikkaan. Toivotan kalaonnet ja lähden reippailemaan kohti Sallan kirkonkylää. Siellä minua odottaa hotellihuone omalla saunalla.
Aivan hetkisen käveltyäni huomaan mitä ilmeisemmin lasten kesäisen kodin – pienelle aukiolle parkkeeratun asuntovaunun. Äänten perusteella tässä perheessä ei kenties ollakaan himokalastajia, vaan virvelit itsessään ovat se syötti, joka takaa vanhemmille rauhaa tuohon pyörillä liukuvaan tic tac -pastilliin.
Parin sadan metrin päässä pysähdyn lähteelle juomaan vettä jonkun yhdistyksen varoilla maksetusta kauhasta. Juku, kun on hyvää. Paikalle astelee joukkio ihmisiä, jotka tarttuvat kukin vuorollaan kauhaan. Tämähän on hieno riitti. Mikä ihmeen korona. Täällä se on kaiku vain matkustelevien ikiliikkuvien bisneseläinten ahtaasta polista.
Vähälle jäänyt yöuni alkaa painaa hartioitani saapuessani Sallaan. Puoliteholla kummastelen väenpaljoutta joka vierii pitkin kylänraittia kukin milläkin kulkuneuvolla. Ennätän suomalaiskiinalaisen ravintolan buffettiin, jonka syön uusista mauista liikuttuneena tyhjäksi kolmella yrittämällä. En tiedä kumpi on ihmeellisempi kuriositeetti; minä vai tämä ravintola. Kuten yleensä on ollut tapana, niin täälläkin uteliaat silmäparit saavat vihiä matkastani. Ravintoloitsijoiden poika vitsailee, että seuraavaksi minun tulisi kävellä Kiinaan. Tuumaan tähän, että täytyy olla varsin pitkä Venäjän viisumi siinä tapauksessa. Poika näyttää käsillään kuinka pitkä.
Tuli syötyä liikaa. Se on tunnustettava, kun hotelli Takkavalkean yrittäjäpariskunnan kauniimpi puolisko törkkää eteeni palan omenakakkua ja kahvin. Hotellin ravintolahuone huokuu aikojen patinaa ja kotoisaa lämpöä. Jälkkäri livahtaa yllättävän helposti vatsaan. Mies kyselee toiselta hotellin omistajalta kysymyksiä yrityksestä, ja kirjoittaa muistiinpanoja läppäriinsä. Hotelli on myynnissä, ja minä olen kenties ainoa asiakas täällä tänään. Tämä kaikki on minulle tällä hetkellä yhdentekevää. Saunaan.
Saunan lämmettessä kipaisen kaupoilla ostamassa ruokaa ja nautintoaineita. Alkossa käyn tieten tahtoen pettymässä suomalaiseen alkoholipolitiikkaan. Kysyn miniatyyriviskipulloa, vaikka tiedän ettei semmoisia täällä ole saati sitten ainakaan mitään oikeasti maistuvaa tavaraa. Myyjä toteaa, että heillä on Jallua. Kiitos Alko Oy! Te tunnette tarpeeni paremmin kuin minä itse. Ostan pikkupullon punaviiniä. Kaupasta mukaan tarttuu mm. irtokarkkia. Tämä kertoo vain sen, etten ajattele kovin suoraan. En liiemmin edes piittaa sokeroiduista tärkkelyspaloista. Mutta jostain paitsijäämisen pelko on kasvanut äärimmilleen metsien kätköissä. Kassalla edessäni huomaan mönkijämiehen, jonka tapasin lähtiessäni Hautajärveltä. Nopeasti tulee kylä tutuksi.
Lämpökopissa Harvian piiska hellii minua vihaisesti, niin että on kumarruttava alas juomaan olutta. Sahaan terassi-televisio ja sauna -väliä, niin vimmatusti, että etäältä katsottuna olen kuin maalaistollo, joka on voittanut viikonlopun kirkkoherran pytingissä. Viimein koittaa yö, ja unen tuo mukanaan burgerimiehen tv-ohjelma ja Floridan turkoosit aallot.
Kommentit
Lähetä kommentti