Onnenlintu

45. päivä - 26. heinäkuuta 2020

Konttilammen kota - Hangasjärven laavu

Sadepäivä ja olen lopen uupunut. Maatessa kehon rasitus painaa kroppani kiinni makuualustaan. Itseni ylös kamppailun jälkeen huomaa taas, että on päivä uus. Raikas ilma ravitsee mielen, ja voi vain ihmetellä miten äsken oli niin lukossa.

Nousen Ylempään Palotunturiin ja laskeudun Palotunturin kodalle sadetta karkuun. Makailen kodassa, syön riisikakkuja ja valitsen kuvia matkapäiväkirjaan. Olen oppinut tällä reissulla aika hyvin sen, että tarkoista suunnitelmista ei ole juuri hyötyä ja on mukavempaa reagoida omiin fiiliksiin, jotka ovat pääosin rasituksen ja säiden sanelemia. Lopulta routa ajaa kävelijän eteenpäin, sillä ylimääräistä ruokaa ei ole mukana ja palo päättää matka on läsnä enenevissä määrin.

Matka jatkuu kiemurtelevaa ja ohutta maakaistaletta poikki komean suomaiseman. Suksenpaistamalammin laavulla lepäilen ja suihkuttelen myrkkyjä, sillä sääsket ovat vihaisia. Olen kuullut, että ne käyttäytyvät poikkeuksellisen aggressiivisesti tänä vuonna. En ole vielä kuitenkaan edes harkinnut hyttysverkon käyttöä. Ei muutamat silmiin ja suuhun lentävät hyttyset niin pahaa tee. Paitsi silloin kun pinna on kireällä, mutta silloin kyllä ärsyttää ihan kaikki lahoista pitkospuista rinkan remmeihin.

Aikkipetsin autiotuvan jälkeen poikkean UKK-reitiltä ja lähden kohti Ruuhitunturia ja Sallaa. Nousen Ruuhitunturin huipulle auringon laskiessa. Kipuan nököalatorniin ihastelemaan taivaanrantaa. Täältä näkee myös itänaapuriin. Näen Venäjän ensimmäistä kertaa. Tosin ennen Talvisotaa nuo maat kuuluivat vielä Suomeen. Vanha Sallatunturi jäi rajan taakse ja nyttemmin Pyhätunturit on nimetty Sallatuntureiksi. Syön sapuskat reissun tähän asti näyttävimpien maisemien äärellä.

Poistuessani Ruuhitunturista laskeudun alas kivikkoista polkua. Menee tovi löytää oikea polku keskiyön hämärissä, mutta pian viiletän loivasti alas johtavaa polkua kohti Sallatuntureita. Päivän päätän Hangasjärven laavulle. Istun järven rantaan tuodulla kiikkustuolilla. Kuukkeli ilmestyy lähipuuhun tarkastamaan josko yöllisestä ateriastani riittäisi sillekin. Yritän ottaa siitä kuvaa, mutta lintu ujostelee piiloutuen puun rungon taakse. Lapin oma onnenlintu. Uskomus on helppo ymmärtää. Kuukkeliin on vaikea olla mieltymättä.

The Gloaming: Casadh an tSúgáin