Hautajärvi - UKK 10

44. päivä - 25. heinäkuuta 2020

Perttumakosken laavu - Konttilammen kota

Kosken kohina on loistava ambianssi. Siihen oli mainiota nukahtaa. Keski-ikäinen kolmikko kuitenkin herättää minut makoisilta unilta aamuvarhain.
"Tältä näyttää ensimmäistä vaellustaan tekevä mies", paikalle ensimmäisenä saapunut tuumaa. Aurinko porottaa jo mukavasti laavun tulipaikalle. Seurue on kävellyt ehkä 6 kilometriä. Miehistä lihavimman jaksamisesta on lyöty jo vetoa. Kolmikon kokenein kettu toimii veturina. Hassu porukka. 

Seuraavaksi paikalle ilmestyy ruokailemaan 11-vuotias poika ja hänen äitinsä. Yllättävien käänteiden kautta puhumme pian pojan kanssa CS-tietokonepelistä. Poika tulittaa minulle vaikka mitä meemejä, joista puolia en itse edes ymmärrä. Hetken mieleni pääsee arkisiin asioihin kiinni, ja huomaan kaipauksen kolkuttavan sydämeni kamiinaa. Kiitän aamupalatuokiosta ja Mars matkaan. Onkohan kyseistä suklaapatukkaa ikinä mainostettu noin? Aikamoinen kämmi, jos ei.

Täydellinen pilvetön taivas. Kannatti kärsiä eilen, sillä nyt ihan hemmotellaan. Kävelen polulla puhuen videopuhelua kuin korealainen vaihto-oppilas konsanaan. Jos hekin, niin miksen minäkin. Sitä paitsi täällä minua kiinnostaa hyvin vähän mitä ihmiset ajattelevat. Jopa jossain määrin kiva, että jonkun ihmisen mielestä olen pilalla. Silloin tietää aina tekevänsä jotain oikein. 

Hautajärven luontokeskuksessa selitän paikanpitäjälle/luonto-oppaalle missä järjestyksessä haluan mitäkin kioskin tiskistä. Ensin olutta ja hirvipiirakkaa. Humalainen mies selittää mitä sattuu saksalaisille turisteille sulavalla rally englishilla. Aina saa hävetä. Ei siis suomalaista aksenttia - siitä meidän tulisi olla ylpeitä - vaan, että yli promillen humalan harharetki on johtanut miehen tällaiseen paikkaan. No ei siinä mitään, saksalaiset kaikkoavat ja pian nautin toista olutta, jonka lonkeron litkijä minulle tarjoaa. Keskustelu on kyllä aika ufoa. Mies näyttää minulle firmansa esittelyvideon, kutsuu dokaamaan vuokramökkiin sekä kalastamaan kanootille, ja tarjoaa minulle töitä mistäs muualta kuin Mosambikista. Kyselen onko hänellä pitkäkin putki päällä. Vähän on suussa napsannut. Kieltäydyn tarjouksista. Viinan läträyksen tyylikkyyden raja on tässä tapauksessa tullut vastaan.

Luonto-opas arvostaa matkaani suuresti ja antaa minulle Karhunkierroksen haalarimerkin. Hän kertoo, että Nuorgamista Kotkaan kävelevä, kärryä perässään vetävä Paavo Martikainen on jokin aika sitten pysähtynyt filosofoimaan luontokeskukseen. Ostan tiskistä vielä yhden suklaalevyn, ja eikun takaisin maastoon ja kohti Sallaa.

Syötteen sinisten merkkien sijaan nyt on nähtävä punaista. Odotan innolla näkeväni vihdoin uusittuja pitkospuita, sillä lomakeskuksen pitäjä kertoi, että niitä ollaan oltu vaihtamassa. Ikävä kyllä reitin uusiminen on jäänyt varhaiseen vaiheeseen. Vanhat pitkospuut on sahattu katki ja jätetty suolle odottamaan niiden poistamista uusien tieltä. Viljelen ärräpäitä kävellessäni työmaata. Kaksi sallalaista ajaa mönkijällä vastaan. Ilmaisen pettymykseni pitkospuista. He ymmärtävät hyvin mitä tarkoitan, sillä he ovat ottaneet kontolleen urakan pitkospuiden vaihdosta, ja ovat saapuneet tarkastanaan tilannetta. Joku on ehtinyt helpottamaan savottaa tärvelemällä vanhat puut ja vielä paikon heittämällä niitä polun sivuun. 

Onneksi jokainen suo päättyy aikanaan. Hengähdän Tervanpolttamanlammin kodalla. Syön hillaa ja ihailen lammen takana komeilevaa tunturia. Matka jatkuu tuntureille. Nämä rapiat 400 metrin korkuiset tunturit ovat täällä näemmä pelkkiä nyppylöitä, sillä polku ei niistä juuri piittaa. Suoraan ylös ja suoraan alas. On kyllä väärti. Tällaista erämaista metsämaisemaa on vaikea unohtaa.

Teen leirini lopulta Konttilammen kotaan Palotunturin varjoon. Taistelen kotaan tulet kosteasta puusta. Olen minäkin eränkävijä. Kävely vie puhdit niin pahasti, että tulen tekeminenkin voi olla haaste. Aikamoista retkeilyä.

Robson Jorge, Lincoln Olivetti: Squash