Voi - UKK 2

36. päivä - 17. heinäkuuta 2020

Peurolampi - Lomavaara 

Mitäs poro? Eläin jää jumittamaan laavun eteen, kunnes se diivamaisesti hölkkää pois pää pystyssä. Niimpä arvelinkin. Nousen ulos hyttyssuojastani ja kävelen varpaisillani muovikuppi kädessä vaaraa alas virtaavalle purolle. Kuksa painoi mielestäni liikaa, niin ostin tälläisen krääsän. Istahdan maahan ryystämään viileää vettä.

Pidän taukoa mahtavan kokoisella sopivan kostealla hillasuolla. Sadat kypsyvät marjat punertavat suomattoa. Pari kypsää osuu silmiini. Hedelmälihaisia, hieman oudon makuisia, mutta täyttäviä. Mielestäni yliarvostettu marja. Mustikka on nähdäkseni kiistaton marjojen kuningas. Hillassa tuntuu vetävän sen eksotiikka, ajoittainen harvuus ja poimimisen vaikeus. Ihminen on jossain määrin aina kiinnostunut kaikesta, jota on vähän saatavilla. Niukkuus on löytäjän rikkaus.

Kävelen vanhan pikkupadon yli avoluhtaan, jonka keskellä on vielä lato. Polku johtaa niittysaunalle, jonka portaille jään siestaamaan. Melkoista, että tästä on lihasvoimin kerätty muutamalle lehmälle ruoat pitkäksi talveksi. Päivä on päätetty saunomalla keskellä korpea.

Lyhyen matkan päässä löydän Rytivaaraan luhdan niittäjän vanhalle torpalle, jossa asuu kaksi lammaspaimeniksi itsensä muutamaksi viikoksi työllistänyttä veljestä. Kävelen karsinan läpi. Lampaat ovat kuulemma juosseet piiloon. Nousen ylös Latva-Kouvanvaaraan, jossa vietän eväshetken vehreällä mäkiniityllä. 

Puihin merkityt siniset täplät katoavat polulta ja pälyilen tiellä polulle jatkoa. Tukeudun maastokarttaan ja suunnistan tietä pitkin seuraavalle polulle. Selkä vääränä nousen jyrkkää vaaranrinnettä näköalapaikalle, jossa ilahdun suuresti Kouvajärvelle avautuvasta näkymästä. Kouvan laavulla istahdan hetkeksi, kunnes hyttysarmada ajaa minut jatkamaan. Luuloni polun helpottumisesta saavat heti kolauksen, sillä seuraavan vaaranrinteen joudun kiipeämään nelinkontin. Syötteen esitteessä kerrottu reitin vaativuus ei ollut siis täyttä pötyä. 

Kansallispuiston päättyessä polku ei juuri ole. Kävelen hakkuualueen tuntumassa etsien maalipurkkimiehen merkintöjä. Polku loppuu ja seuraavat 7 kilometriä kuljen hiekkateitä. Kävelen maatilan ohi, jossa lehmät hullaantuvat nähdessään minut. Kaksi lehmää ja vasikka juoksevat luokseni aidalle tekemään tuttavuutta ja seuraavat menoani reippaina, kunnes väliimme asettuu metsä.

Pienen hapuilun jälkeen löydän polun, jonka myötä kansallispuisto jatkuu. Kello lyö jo puolta yötä ja on pimeä. Kiristän tahtiani ja tutkailen sijaintiani kartalla. Ei vielä. Aivan kohta. Pompin kaatuneiden puiden yli ja tasapainoilen hajonneilla pitkospuilla. Siinä! Vanhassa kyltissä lukee Lapin lääni.

Olen Lapissa. Voi.

Lomavaaran autiotuvalla olen loppu. Makaan nuotion ääressä ja nautin - särystä ja väsymyksestä viis.

Porter Robinson: Get Your Wish