Tunturiin - UKK 5

39. päivä - 20. heinäkuuta 2020

Posio - Ahmantupa

Puuroa, paahtoleipää, appelsiinimehua, pekonia, kurkkua jne. Ei siis mitään kummallisuuksia suhteessa tavalliseen hotelliaamiaiseen, mutta joo terve. Minulla on olo, että voisin syödä kaiken esillä olevan ruoan. Tästä syystä olen erittäin tietoinen lautasellani keikkuvasta ruoan määrästä. Paikalla ei edes ole muita vieraita, mutta silti käyn kamppailua kohteliaisuuteni kanssa. Lopulta istun terassilla kolmen lautasen kanssa. Törkkäsin niukkuusmentaliteetin alas hartioltani. Tavataan taas metsässä.

Rötvään vielä hetken vällyjen välissä. Savukoskelle ja asfalttiteille vaiko UKK-reitille hyttysten suupalaksi, epäilyttäville poluille ja vaarasta tunturiin...? Mettä vetää miestä. Siksipä tänne on tultu. Eilen illalla kroppa jumissa vannoin, että nyt mennään muuten suorinta tietä maaliin. Nyt aamulla toipuneena pahimmasta, uhkun intoa. On tämä kyllä heittelyä. Olkoon menneeksi. Tehdääs tästä entistä vaikeampaa. Suunta kohti Riisitunturin kansallispuistoa. Ensiksi kuitenkin pizzalle.

Ravintola Peikonpesässä syön poropizzan, jonka nimi on Rykimä. Saanee auttaa seuravan viikon mittaisessa rykäisyssä. Terassilla paikallinen mies selittää minulle yksityiskohtia poluista ja maastosta. Kun kartan tutkailu on hoidettu pois alta, alkavat tarinat. Hän kertoo haitaria kaduilla soittaaneesta miehestä ja tanssivasta tyttärestä, jotka suuntasivat joka kesä Tuntsan erämaahan lomalle. Siellä mies rapsutti kivien ja kallioiden väleistä kultaa hammasharjalla. Isä ja lapsi elivät katusoitosta ja kullasta. Tähän kannatta taatusti ripauttaa aimo annos suolaa päälle.

Onko sinulla onkivehkeet? Pitäähän sellaiset olla. Ties kuinka moni on sanonut minulle samaa. Kalastus on Suomessa sydämen asia. Tammukoita! Ahvenia! Vähän suolaa, ja kyllä on hyvää. Sekatavarakaupassa ei ole sopivan kokoista/painoista vapaa. Myyjä sanoo, että pilkkihän voisi olla hyvä. Ei muuten paina mitään. Otetaan varuiksi, jos löytyy joku kätevä paikka missä tätä voi käyttää. 

Kahdeksan päivän ruoat pursuavat rinkasta. Huhhuh nyt painaa. Ai tsiisus, Hart Sportit unohtuivat. Sanon kassalla, että tärkein jäi. Posion urheilupuiston kulmilla juokkio lapsia huutaa minulle kysyäkseen minne oikein kävelen. Vastaus meinaa saada heidät repimään housujaan. 

"Ootsä sellainen bloggaaja?", yksi lapsista huutaa. 

"VOIKOLA...", huudan takaisin osoitetta. 

Tuskin löysivät. Bloggaaja on kyllä huono sana. En samaistu.

Posion kuntoradalla käsitän vasta kuinka painava rinkkani oikeasti on. Kärvistelen ylös jyrkkiä mäkiä. Saavuttaessani UKK-reitin rinkan paino unohtuu ja se on taas osa minua. Nousen Pikku-Karitunturiin, ja näen sen mitä olen odottanut. Tämähän on Lappi. Maisemaan totuttuani nautin tunturin 4geestä hetkisen. Äitee on laittanut viestin, että Itä-Lapissa pitäisi olla nyt loistavat säät. Samalla hetkellä alkaa tihku joka siinä samassa voimistuu kaatosateeksi. Se siitä. Laskeudun rivakasti alas tunturista Ahmantuvalle, jonne oululainen pariskunta on juuri saapunut pitämään majaa. Saan heiltä taivaallisen kookosmantelisuklaamuffinin. Nukahdan aikaisin.

Fakear: Mana