Päivöä ja öitä

20. ja 21. päivä - 30. kesäkuuta - 1. heinäkuuta 2020

Pielavesi - Kiuruvesi

Sataa. Missäs se rinkan sadesuoja olikaan? Kävelen lounasravintolaan, jossa pääsen paikallisten juttusille. Olen itse jo melko etevä vastaamaan yleisimpiin kysymyksiin, mutta olen huomannut, että laajempaa paikkatietämystä ei kaikkialta löydy. Näin kävelijän perspektiivistä esitetyt kysymykset kivoista teistä ja teltalle otollisista olosuhteista ovat monesti turhan vieraita konsepteja.

Pitäisi sataa koko päivän. Kurjuuden olen ennalta hiljaa hyväksynyt. Muutaman kilometrin jälkeen sataa jo kaatamalla. Istun kuusen alla. Suuret pisarat tipahtelevat päälleni sen oksilta. Sadetta on tosiaan erilaista. Kesämyrsky nimeltä Päivö.

Raivoavassa sateessa kävely on voimaannuttava kokemus, kun hyväksyy sen, että minä kastun tässä totaallisesti. Siinä vaiheessa ihminen kääntyy myrskyä vastaan ja uhmaa sitä, nauraen kuin riivattuna luonnonvoimille. Kenties nämä häilyvät puuskat ovat yksi matkani kauneimmista hetkistä tähän asti.

16 kilometrin kävelyn jälkeen huomaan vessapaperini vettyneen rinkan sateensuojan läpi. Makuupussini kastuminen alkaa myös epäilyttää minua. Joku lato tai liiteri olisi pelastus. Harhailen pihapiiriin, jossa vajan ovi on jätetty auki. Aivan kuin minua varten. Jatkan kuitenkin matkaa, sillä en tee täysin rationaalisia päätöksiä tällä tuulella. 

Asuttamatonta suojaa sateelta ei löydy. Lopetan vaelluksen ja pystytän telttani nuoreen männikköön. Eiväthän näin vetreät puut kaadu. Olisi pitänyt mennä sinne vajaan. Ainakin saan sisätelttani pidettyä kuivana. Eipä tässä auta muu kuin kuunnella myrskyn ääniä ja seurata Ilmatieteenlaitoksen tiedotuksia. Vai että Pohjois-Savossa 25 m/s puuskia. Pitäisiköhän sitä jo googlata uutta telttaa. Ei. Myrsky jyllää idempänä. Toivon niin.

Yöllä puuskat taukoavat ja sade heikentyy. Teltta piti pintansa. Levitän aamulla vaatteitani kuivumaan. Kuivattelen vaatteitani koko päivän, siirrellen niitä ulos ja takaisin telttaan sateen rytmissä. Iltakahdeksalta lähden jatkamaan matkaa. On lähdettävä yönselkään, sillä en ole varannut ruokaa kuin kahden päivän marsseille. 

200 metriä käveltyäni näen täydellisen ladon. Jos olisin hetkisen malttanut kävellä. Tämä taitaa olla yleinen ilmiö elämässä. Pian näen auton pihassa ja lähden pyytämään vettä. Pikkutyttö kurkistaa ulos talon yläkerrän päädyn ikkunasta kuultuaan haukkuvat koirat. Olisko isä tai äiti kotona? Hän pudistaa päätään. Onko ketään vanhempaa? Tyttö miettii hetkisen ja sulkee ikkunan. Isosisko löytyy ja asian selitettyäni saan kolme litraa vettä. Kolmas, mitä ilmeisimmin keskimmäinen tyttö, ihmettelee minua ovelta. Kysyn karhuista. Riistakamerassa kuulemma näkynyt. Jätän terveiset vanhemmille.

Töistä kotia päin ajava mies tarjoaa kyytiä Kiuruvedelle. Jos nouset kyytiin, niin ei tartte kertoa kenellekään. Onhan kiusaus näissä tilanteissa suuri ja harmittaa taas kieltäytyä. Meistä tulee kuitenkin Facebook-kavereita ja hän on junailemassa minua paikallisradioon. Katsotaan miten tämän asian kanssa käy.

Ompa mahtavia pilviä liikkellä tänään. Aurinko levittää punaa pilviharson lävitse. Lintuja lentelee ympärilläni toistakymmentä. Tämä ilta tuntuu sisuksissa erityisen mahtavalta. Tunnen liikutusta ja merkitystä. Kuvittelen näkeväni pilvikaupunkeja taivaanrannassa. Mikä haaveilijan ateljee.

Mistä iloni oikein koostuu? Luulen, että luonnon muuttuva näyttävyys ja perspektiivini mahdollistava observointi saavat minut ottamaan tämän kaiken vakavasti. Tämä ilta tuntuu itseisarvollisesti erityiseltä. Myrsky on väistynyt. Olen päässyt jo aika pitkälle. Maisemat ovat muuttuneet. Huomenna saan pizzaa. Taas. Tylsyys, tyhjyys, typeryys, tylppyys, tympääntyneisyys, tyrehtyneisyys, tyypillisyys. Minne te oikein menitte? Tapaamme varmasti vielä.

Käyn niitetyn pellon laitaa, kunnes löydän nukuttavan tasaisen kohdan. Aurinko on jo nousupuuhissa.

Chris Rea: Steel River

Ennio Morricone: Love Theme