Mosku

19. päivä - 29. kesäkuuta 2020

Tervo - Pielavesi

Hiekkatie. Haluaisin suudella sitä. Sen pehmeys on elämäni tarkoitus juuri nyt. Tänään on nimittäin vuorossa 30 kilometrin etappi, ja sillä on ollut tapana repiä minut fyysisesti ja henkisesti riekaleiksi. Toisaalta reitin päässä on tällä kertaa sänky ja sauna, joten eikun toimeen.

On maanantai ja maanviljelijät ovat traktoreillaan pelloillaan. Muuten on muutamia autoja lukuunottamatta autiota. Vettä pitäisi saada jostain. Postimies jarruttaa kohdalleni viime tingassa: "Kas, kun en sua nähnyt, niin ehdin pöllyttää". Kyselen mahdollisista asukkaista lähimaastossa. Kyllä siellä joku mummo asuu ja vettä antaa.

Viimein näen emännän kitkemässä rikkaruohoja pihallaan. Huudahdan päivää, ja jonkun puun takaa metsästyskoira haukahtaa ja säntää päin. Se on Mosku ja se on ehkä kehnoin vahtikoira koskaan. Iloinenhan se vaan oli minut nähdessään. Pyydän vettä. Nainen vastaa, että otanko kahvia? Toki. Isäntä polttaa sätkää kuistilla ja toivottaa tervetulleeksi.
Vieraanvaraisempia ihmisiä saa hakea. Äkkiä saan purtavaa ja kivennäisvettä. Saan kuulla jos mitä paikallisia juttuja. Etenkin puhutaan metsästyksestä. Metsästäjiä harmittaa, että alueella ruokitaan susia viraston toimesta, ja samaan aikaan metsästäjien täytyy pelätä koiriensa puolesta. Isännän Mosku on joutunut loikkimaan niitä karkuun.

Mosku on karhukoiran ja laikan risteytys. Sen vanhempien välinen lempi oli salainen ja savukoskelainen isäntä halusi lopettaa pennut. Sen sijaan 12-vuotias tyttö möi pennut Facebookissa ja tienasi hyvät summat rahaa. Siitä tytöstä tulee varmasti joskus jotain.

Lähtiessäni isäntä näyttää minulle vielä lämpenevän savusaunansa. Vähän liian aikaiseen olin saapunut. Huikataan heipat. Mosku seuraa minua miltein tielle asti. Ai lähdetkös mukaan Savukoskelle? Isäntä kutsuu sen takaisin. Terveiset laitan.

Pielavedellä kipaisen maamme mahtimiehen synnyinkodissa Lepikossa. Hieno on savupirtti. Kova oli mies kävelemään. Kenties minun pitäisi rukoilla UKK:lta entisaikojen ronskien ja karaistuneiden miesten jykevyyttä ja jäntevyyttä.

Vain yksi vaivainen kilometri kohteesta ja selkäkipu yllättää takavasemmalta ja ainoa asia mikä päässäni liikkuu on ympärillä pyörivien hyttysten liiskaaminen. Umpitunnelissa löydän hotellin. Sen nimi on hotelli-ravintola Pankkila, mutta sen julkisivussa lukee Restentti.

Kierrän hotellin taakse, jossa mies kömpii minut kuultuaan ulos trailerissa olevasta veneestä ja kertoo odottaneensa minua. Menemme takaovesta hotelliin ja maksan huoneen baaritiskin takana. Mies kertoo, että olen ensimmäinen vieras sitten kevään sulkemisen. Kaikki on vielä vähän levällään. Onneksi minulle riittää pistoke ja sauna. Kaikki muu on toissijaista.

Viimein istun saunassa. Tyhmänä kävin huljuttamassa jalkojani jääkylmässä uima-altaassa. Omat jalkapöytäni menevät tästä aina niin kipeiksi, että nauran hysteerisenä kivun määrälle. Onneksi tämä kipu kestä vajaat viisi minuuttia.

Vetäydyn huoneeseeni tässä aavehotellissa. Katson televisiosta elokuvaa, jossa Bruce Willis on Bruce Willis, eli henkilökohtaisista ongelmistaan kärsivä hyväntahtoinen itsensä muiden kautta pelastava pahaperse. Hyvää yötä.

Sting: If I Ever Lose My Faith In You