Metsään - UKK 1

35. päivä - 16. heinäkuuta 2020 

Iso-Syöte - Peurolammen laavu

Fat biket viilettävät telttani viereisellä polulla. Visualisoin mielessäni Tunturipubin pizzaa kasatessani riepuni ja romppeet rinkkaan. Muina miehinä hyppään takaisin polulle. Nostan lippistä ohi ajaville pyöräilijöille, jotka selvästi kummeksuvat ilmestymistäni polulle.

Aurinko on tänään kuumalla päällä. Shortsien sijaan on kuitenkin hyvä pitää pitkiä housuja. Säästyy sääskiltäkin turhaa duunia myrkyttömättömän ihopläntin etsinnässä.

Varmana asiastani astun Tunturipubiin. Saan heti kuulla, että lounasaikaan tarjoillaan vain keittoa ja leipää. Pettymykseni on väreilevä. Selitän miksi sellainen ruoka ei tilanteessani käy päinsä. Iloisesti paikan emäntä kertoo, että hotellin ravintolasta saa pastaa. No näin kirjoittaa lyyti. Kiitän ja jatkan matkaani.

Lautaseni pursuaa carbonaraa. Tilasin lounaan päälle vielä lasin punaviiniä. En kuunaan kuvitellut, että päätyisin italialaiseen ravintolaan Lapin rajamailla. Englantia puhuva mies hakee noutoruokaa ravintolasta. Hän kysyy olenko minä se hernekeitosta mieleni pahoittanut kävelijä. Mies on nähkääs Tunturipubin pitäjä, Uudesta-Seelannista 8 vuotta sitten Suomeen muuttanut snoukkaaja. Hän toivottaa onnea matkaan ja palaa töihin. Ei maistunut keitto näemmä hänellekään. La Foglian kokki kantaa poropastaa viereiseen pöytään. Hän jää turisemaan kanssani pidemmäksi aikaa, ja kertoo itse muuttaneensa tänne muutama vuosi takaperin. Täällä on yhteisö, kauniita maisemia ja takapihalta lähtevä luontopolku. Kyllä näistä onnen saa aikaiseksi.

Tunturimarketista lisää ruokaa ja matkaan. Käyn luontokeskuksessa vielä hankkimassa tietoja vaellusreitistä. Saan loistavaa palvelua. En osta fyysistä karttaa, vaan lataan oppaan suositteleman maastokartat-sovelluksen.

Vaellusreitin alussa vastaan kävelee niin paljon lapsia etten pysy heistä laskuissa. Perässä seuraa kaksi naista. "On kyllä poppoo", kommentoin. Toinen naisista hymähtää, että tuolta tulee onneksi vielä kaksi äitiä lisää.

Kävelen Toraslammen autiotuvalle, jossa levähdän hetken hiljaisuudessa. Tämä on matkani ensimmäinen metsähallituksen pyhättö. Skotlannissa vapaaseen käyttöön tarkoitettua tölliä kutsutaan nimellä bothy. Siellä niissä on nukkumapaikka, seinät, katto ja takka. Suomessa taas löytyy kamiinaa, kirvestä, sahaa, halkoja, vieraskirja, ämpäri, pyykkinaruja ja lista jatkuu. Metsähallitus ja Suomen vaeltelijat; rispekt.

Levähdyksen jälkeen osallistun pikaisesti etäyhteydellä ystäväni syntymäpäiville. Autuas lampimiljöö siirtyy taustalle. Olen hetkein rajoittunein aistimuksin vauhdikkaissa karkeloissa. Vetää kyllä hymyn herkästi korviin. Sitten videopuhelu loppuu. Puff. On hiljaista. Lähden kävelemään.

Mutaa, juuria, kiviä ja lahonneita pitkospuita. Niistä on tämä vaellusreitti alun hyvin kunnossapidetyn huvitteluosuuden jälkeen tehty. Valtavia muurahaiskekoja kumpuaa milloin mistäkin, ja niiden rakentajat käyttävät pitkospuita valtateinään. Ihmisten jälkiä ei näy. Poron jälkiä taas on älytön määrä. Taas on yksi sarvipää tuolla edellä. Se ei tunnu haistavan mitään, mutta kun se näkee minut, niin sen jalat veltostuvat aivan kuin se olisi kaatumassa liukkaalla jäällä. Hophop, ja niin se pompahtaa etäälle.

Päätän päivän Peurolammen laavulle, hakkaan kasan puita, haen lammesta vedet ja valmistan kanarisottoa (ilman kanaa) sardiineilla tomaattikastikkeessa. Taivaallista. Hienot ruoat maistuvat koreissa pöydissä, mutta ilman pöytää pelkkä lämmin riisi ansaitsee fanfaarit.

Kenshi Yonezu: Lemon