Manamansalo

27. päivä - 7.-8. heinäkuuta 2020

Manamansalo - Paltamo

Tänään olen lomalla kotamökissä isäni kanssa. Olo on aika nolla. Palaudunko ylikunnosta vai saanko vieroitusoireita kävelyttömyydestä? Makaan sohvalla. Pitäisi ehdottomasti kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Se olisi hyödyllistä. Mutta en jaksa. Puserran kilometrejä, en tekstiä. 

Kaksi apupoikaa eivät olisi kohtuuton lisä matkalleni. Jokin sellainen palkaton oppisopimusjärjestely tai maksullinen kesäleiri. Toinen voisi tiedustella ja hommata vedet. Toiselle napsahtaisi muonitusnakki ja sanelemani matkapäiväkirjan tuotto tekstiksi. Itse voisin syventyä suureen fyysiseen karttaan ja polttaa piippua kokoontaitettavan mahonkipinnoitetun kirjoituspöydän ääressä. Lisäksi joukkioomme kuuluisi alpakka, jonka nimeäisin Kolpakoksi. Se kantaisi mukanaan paikallisesta pienpanimosta ostettua pientä oluttynnyriä, josta joisimme yhdessä päivän päätteeksi.

Havahdan hereille. On aika syödä burgeria ja saunoa. Käymme vielä kääntymässä Oulujärven hiekkadyyneillä. Harmi ettei sateinen sää tee oikeutta tälle saarelle.

Illalla katselen hajamielisenä televisiosta American Pie: Luokkakokouksen viimeiset 20 minuuttia. Rönsyilevä hulabaloo-elokuvasarja on olotilaani ehkä sopivin viihtymismuoto. Tähän laskentatehoni riittää. Elokuvan lopussa kaikki jälleen kääntävät selkänsä Stiflerille, koska hän on kusipää. Plot twist on se, että hetken kuluttua he jo säälivät Stifleriä, toteavat oman elämänsä tylsiksi ja muistavat, että Stifler on hyvä tyyppi, koska hän on heidän oma kusipäänsä. Nukahdan sohvalle.

Seuraavana aamuna koittaa kyyti takaisin lossin lähettyville, ja eikun rinkka selkään. Oho, minulla on taas virtaa. Kävelen 14 kilometria ilman taukoja. Manamansalon portilla juttelen kajaanilaisen teatterinäyttelijä-kunnanvaltuutetun sekä hänen poikansa kanssa. Hän kertoo eronneensa evankelisluterilaisesta kirkosta, koska hänen isoisänsä veljeä ei siunattu haudanlepoon sisällissodan jälkimainingeissa. Tähän pappikin oli sanonut, että tämä taitaa olla ensimmäinen kuulemani pätevä syy lähteä. Tarinoita satelee enemmänkin ja monessa kohdassa poika korjailee vanhemman miehen turinointia. Hän on kuullut nämä useamman kerran. 

Kävelen sillan yli ulos saaresta ja moikkaan lähestyviä veneilijöitä. Kahta tolleria ulkoiluttava nainen pysähtyy juttelemaan. Sulla on aika pitkä matka Puolankaan. Niin on - rapiat 90 kilometria seuraavaan kauppaan. Kolmen päivän ruoat painavat muuten jo jonkin verran repussa. Mieleeni muistuu alkumatka, jolloin kannoin liikaa ruokaa mukanani. 

Morjenstan ohi kävelevää lenkkeilijää penkasta. "Tauolla?", hän kommentoi ja jatkaa matkaansa. Olen nyt Paltamossa. Mopoilijat ajalevat ohitseni edestakaisin keulien menemään. 28 kilometrin jälkeen väsyneet jalkani vievät kuin itsestään minut metsäpolulle ja päädyn kivikkoiselle nyppylälle yöpymään. En huomaa telttani alle jäänyttä kiveä. Käpristyn nukkumaan sen vierelle.

Neil Young, Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere