Klöntti - UKK 3
37. päivä - 18. heinäkuuta 2020
Lomavaara - Livojoen Saarikoski
10 tunnin yöunet tekivät poikaa. Autiotuvan lämpötila oli täydellinen syvälle unelle. Hoidan aamutoimet maleksien ja lähden lämittämään jalkani polulle. Muutama kilometri ja pääsen taas vauhtiin. Lyhyt tiepätkä ja taas seurailemaan sinisellä maalilla merkittyjä puita. Polku on käytännössä hävinnyt maastosta. Edes porot eivät siis juuri kulje täällä. Rojahdan ensimmäisellä tauolla mättäälle syömään mustikoita.
Paljon kaatuneita puita, metsäisää maastoa, suipponevia kuusia, vääntyneitä koivuja, jättiläismäisiä kelohonkia, pieniä korpilampia, rämettä suon laitamilla, pelästyneitä koppeloita ja leppoisia nousuja vaaroille. Heti Syötteen kansallispuiston jälkeen avautuu suuri hakkuuala ja komeat maisemat. Metsiköstä johtuen en edes tajunnut vaeltavani, niin korkealla. Laskeudun alas rinnettä hiekkatielle, jossa tapaan lappalaisen onnen eläimen. Valkoinen poro ihmettelee minua tovin, kunnes se ottaa hatkat. Toinen poro lähtee seuraamaan minua. Aina katsoessani taakseni se pysähtyy. Hetken elän Disney-elokuvaa, kunnes poro oivaltaa ettei meistä tule ystäviä.
UKK-reitti katoaa tässä vaiheessa maastosta, joten nyt kaivettava suunnistustaitoja esiin. Kävelen Laivajoen yli ja lähden suunnistamaan Livojoen vartta kohti Mustakosken siltaa. Joen tuntumassa kulkee useita vähällä käytöllä olevia polkuja. Maasto on onneksi helppokulkuista. Seuraamani polun erkaantuessa joesta kipuan jokivarressa kulkevan harjun harjalle, jossa maastokarttaan merkitty polku kulkee. Kuulen kosken kuohun ja lähden alas harjulta vievälle polulle. Lasken rinkan maahan sopivan näköiselle telttapaikalle ja laskeudun polkua jyrkkää rinnettä alas koskelle. Jokin pieni kahlaajalintu osoittaa kosken kivillä mieltänsä. Täytän vesipulloni ja kipuan takaisin rinkkani luokse.
Teen tulet risukeittimellä ja mätän pata-ateria-sekamelskaa suuhuni. Mietin, että miksei tämä harjupolku kuulu kansallispuistoon. Tämä on kerta kaikkiaan kaunista seutua. Aurinko laskee joen toisella puolella nousevan rinteen taa. Avaan Jalostajan lihavalmistepurkin, ja totean ettei tällaista ruokaa voi syödä. Lyön purkkia puunrunkoon hävittääkseni mokoman hirvityksen. Pyöreä valmisteklöntti tipahtaa maahan sellaisessa kulmassa, että se rullaa pyörien alas rinnettä. Näen sen vielä pomppivan kaukana hyppyreissä. Ei mennyt ihan nappiin, mutta nauran katketakseni.
Teltassa mietin reittisuunitelmieni muutosta. Tunnen erämaan kutsun. Harkitsenko oikeasti noin 200 kilometrin lisäämistä matkalleni? Kaikki hyvä on rikottava paremman tieltä. Välillä. Katsotaan.
Kommentit
Lähetä kommentti