Ithaka

3. päivä - 4. kesäkuuta 2020

Pornainen - Askolan hiidenkirnut

Kolmas matkapäivä alkaa kirjaimellisesti kukonlaululla. Ihmekkös tuo, että aamuvirkkuus on maaseudun asia. Tämä rääkynä on kauheaa. Harmistuksen sijaan naureskelen itselleni. Menin ja pystytin teltan kanalan viereen. Väsyneenä vaivun entistä makeampaan uneen.

Aamuyhdeksältä kasaan kankeana ja hajamielisenä kimpsut ja kampsut kokoon. Rinkka selässä, pyyheliina ja urheilushortsit olalla hinaan itseni varjoisan kuusikon läpi Kotojärven uimarannalle. Laiturilla istuu yksikseen kalastaja, jolta kyselen järvestä ja sen veden laadusta. Hän ei ole paikallinen eikä tiedä, mutta osaa sanoa, että savipohja siinä on ja uistimella ei ole mitään tullut.

Peseytymisen ratoksi jututan kalastajaa. Hän on ajanut aamulla Helsingistä Pornaisiin vieraillakseen alueen järvillä ja valittelee kuinka oivaa avointa kalapaikkaa on vaikea löytää asumusten vuoksi. Itsekin yhdyn tähän yhden telttayön kokemuksella ja jupisen rantojen bunkkeroinnista kaikenlaisilla lautakasoilla.
Jutun edetessä käy ilmi, että kalastaja onkin golfaaja valepuvussa. Hän opettaa minulle tukevaa asentoa, hartioiden oikeaoppista hallintaa ja katseen porausta lyötävään palloon. Oikeaan kohtaan osuminen on senteistä kiinni.

Jatkan matkaa Pornaisten golfkentän ohitse mietiskellen tarvettani miehen neuvojen vaarille. Näppituntumani on, että mikäli pitää valita laji, jossa on pieni pallo, pienet reiät ja hifistelymailat, valitsen snookerin - siinä samalla voi hörppiä olutta. Luonnosta ja ulkoilmasta voi nauttia ilman härveleitä.
Saavun metsien vuoraamaa tietä Pornaisten kirkonkylälle. Ässän ja Koon mittelö kääntyy kirkkaasti K-Marketin eduksi, sillä joku on tajunnut sijoittaa pöydän penkkeineen sen ulkopuolelle.

Pallotellessani seuraavaa määränpäätä, paikalle sattuu päällepäin kreikkalaisen oloinen pyöräilijä. Hän neuvoo, että Askolan hiidenkirnut ovat alueella parasta mitä hän on nähnyt. Ja niin ei ole Mäntsälä enää mielessäin, vaan matka jatkuu kohti Askolaa.

Pornaisista jää hyvä mieli. Se on sympaattinen pikkukunta, jossa voi pelata golfia ja kaupasta saa oikeasti kylmää juotavaa. Kenties se on joskus ollut omien sanojensa mukaan Suomen Hollywood, joka on paistatellut kansakunnan valokeilassa elokuvan kulta-aikaan, mutta näin värillisenä - nykyajan mittapuulla - se on aivan tavallinen kunta, eikä siinä ole mitään pahaa.

Reissun huuma valtaa minut kunnolla ensimmäistä kertaa kävellessäni hiljaista maantietä kohti Monninkylää. Ja yhtä nopeasti kuin se on noussut, se lopahtaa. Reissun ensimmäiset sadepisarat varastavat huomioni. Huolettomuuden sijaan läsnä on jännitys, joka on kiikunkaakun taittua hajoiluksi.

On pakko jatkaa, ajattelen. Laitan rinkkaan sadesuojan ja käännän Laura Braniganit kaakkoon. Kirmaan rekkojen pärskimän veden seassa, ja hetken olen kuin Odysseus. Viimein Poseidon leppyy, mutta purteni ovat vuotaneet ikävästi. Kenkien vedenpitävyys on nähtävästi suhteellista.
Näin matkani jatkuu harmaassa tihkussa ja ajoittaisissa sateissa hiidenkirnuille asti. Monesti kiroan taasen itseni ja esteettiset lähtökohdat reittieni valinnassa.

Viimein! Henkisten ja fyysisten vuoristoratojen jälkeen olen perillä. Sade on lakannut. Jaakobin paini on vaiennut. Löydän lyhyen polun nuotiopaikalle Porvoonjoen viereen. Tämä on paratiisi. Hetkellinen Ithakani.

Laura Branigan: Please Stay, Go Away