Husbondsvimpel

2. päivä - 3. kesäkuuta 2020 

Sipoonkorpi - Pornainen

Laavulla nukkuminen ei ollut mieleeni. Hampaanpoisto-onkalon kipu herätteli minua läpi yön ja aamuviideltä päätin, että nyt saa riittää. Kaikesta huolimatta lähdin Sipoonkorven metsäpoluille intoa täynnä kuunnellen samalla "kuninkaan laulajat" -nimisen kuoron versioita traditionaalisista lauluista Brittien saarilta. Yhtälö on erittäin LARP ja valheellisuudessaan viehättävä.

Luottamukseni muihin karttoihin kuin Mapsiin on palautunut yön aikana, ja lähden jälleen tarpomaan hiihtolatukartan mukaista polkua. Se siitä lupauksesta olla kajoamatta epäilyttäviin reitteihin. Aikani taivallettuani siniset puihin solmitut merkit johtavat minut jyrkkää mäkeä ylös kalliolle. Polku päättyy umpikujaan. Kiroan reittien esteettiset arvot ja päätän uudestaan, että tästä lähtien algoritmin sana on lakini.
Umpikuja osoittautuu hiidenkirnun tuijottelupaikaksi. Onhan se kaunis omituisuus.

Aikani häärittyäni löydän polun uudestaan ja päätän seurata maastopyöräilijöiden renkaiden jälkiä. Mutaisuutta lukuunottamatta polku on erämäisyydessään upea, mutta nyt on löydettävä maantie.

Kukkivia puita eri väreissään, vehreitä niittyjä, lukuisia talousrakennuksia, pastellinvärisiä lautamajoja ja ruotsinkielisten uusimaalaisten isännänviirejä. Seuraavaksi vuorossa Hindsby, sitten Sipoon kirkonkylä.
Piti muuten googlata nuo isännänviirit. Ajattelin ensin, että ihmiset ovat vain älykkäitä täällä, kun heillä on pienemmät liput ja ne ovat aina saloissa.

Otan nokoset puiden varjoissa, piilossa hämmentyneiltä katseilta. Koiraa ulkoiluttava mies morottaa minut hereille. Tervehdin hänet kahdella kielellä, mutta huomaan, että hän puhuukin puhelimeen.

Seuraava lepopaikkani Hindsbyssa on myös katastrofi. Reipas kultainennoutaja haukkuu minulle aidan takaa kokoajan tiiraillen taakseen odottaen, että isäntä näkee mitä teen. Ketään ei tule. Hiljennymme lopulta kahdestaan tylsistymään.

Kolmanneksi lepopaikaksi valikoituu puun katve Sipoon Pappilan kupeesta. Samalla ajattelen lepytteleväni kaikki jumaluudet ja voittavani itse Zeuksen puolelleni. Auto tööttää minut parkkipaikalta hereille. Herran siunausta vaan sinullekin.

Seuraavaksi Pornainen. Ensimmäistä kertaa minut valtaa toivottomuus. 12 kilometriä jäljellä ja jalkapohjani kaipaavat hellyyttä. Nopean googlailun jälkeen tiedän kaiken jalkapöydän kiputiloista.
Jalan oikea asento. Kantapää, holvi ja päkiällä työntö. Ellen ollut jo aikaisemmin mateleva etana, joka kantaa kotiaan selässään, niin nyt olen. Toisaalta mihinkäs tässä on kiire, sillä lähestyn määränpäätä, ilta on lämmin ja keveä tuuli raikastaa.

Kävellessäni Mustijoen yli jään ihailemaan maisemia. Tarkastan sateliittikartasta teltalle paikkaa. Ei ole. Kaikkialla on asumuksia. Enkä ihmettele laisinkaan. Mika Waltarikin vietti useita kesiä huvilallaan Mustijoen varressa. Se jos joku kertoo jotain.

Kotojärvi. Tässä on hyvä. Valitsen telttapaikan puolivaloilla pururadan ja uimarannan välisestä metsiköstä. Rannassa on kirkuvia tyttöjä ja pururadalla kävelee pariskuntia koirineen. Pian äänet hiljentyvät. Pornainen on sees.

The King's Singers: Loch Lomond