Gletschermühlen

4. päivä - 5. kesäkuuta 2020

Askolan hiidenkirnut - Mallasjärvi

Sade ropisee pitkin yötä ulkoteltan nailoniin. Pisarat helmeilevät kankaan pinnalla. Uni saapuu sitä mukaa, kun opin luottamaan asumukseni vedenpitävyyteen. Aamulla olen zen suhteessa ripottelun luomaan ambianssiin. Kroppani on toista maata. Se huutaa kangistuneena riippumattoa ja jäähaudetta. Teltassa kyhjöttäminen ja temppuilu on verrattavissa joogaan, jota en juuri nyt tarvitse.

Löydän telttani vierestä lähteen ja keitän sen vesistä kahvit ja pasta-aterian nuotiopaikalla. Tulien kanssa venkoiluun menee liiaksi aikaa, mutta päätän silti käydä katsastamassa hiisien aikaansaannokset kallioihin eli hiidenkirnut eli Gletschermühlen.

Sinänsä ihmeellistä miettiä, että näillä paikoilla on joskus ollut erityinen merkitys. Ne ovat olleet pyhiä paikkoja ihmisille selittämättömyydessään. Sitten miehet ristineen ovat saapuneet paikalle, ja näyttäneet kuinka ihminen pystyy rakentamaan suurta ja kaunista. Siitä lähtien on körötelty kirkkoon ja käsketty pakanat painumaan hiiteen. Nyt jäljellä on enää jäätikköjen sulamisvesien uurtamia koloja. Ihminen kirjoineen on tehnyt kaikesta neliskanttista, kuten Nietzsche asian ilmaisisi. Liekö ihme, että monien sydän ajelehtii Keski-Maassa ja Westerosissa. Kerro minulle hyvä tarina, niin himmennän skeptistä valaisintani. Kosketa minua, ja muistan sinut aina.

Lähden Askolasta kohti Pukkilaa, eikä ajatukseni ole lainkaan niin sulavia kuin annan ymmärtää. Sade piiskaa minua eteenpäin ja askeleeni tuntuu raskaalta. Auto pysähtyy kohdalleni bussipysäkille tienlaitaan. Olen otettu siitä, että joku on valmis tarjoamaan minulle kyydin. Kaksi tyttöä nousevat autosta. Kumpikaan ei puhuttele minua - he vaihtavat vain kuskia. Olisin joka tapauksessa kieltäytynyt kyydistä, mutta tämä kyllä tuntuu tietoiselta vinoilulta.

Pukkilassa en mieti mitään, vaan harpon hartaana paikalliseen tavernaan, ja tilaan hampurilaisaterian, pizzan ja oluen. Baarimikko kysyy otanko toisen mukaan. Ei. Minulla on nälkä ja ulkona sataa.
Päädyn puheisiin paikallisen päivystävän taksikuskin kanssa. En ole kuulemma ensimmäinen reissaaja näillä tienoilla. Kumiveneellä Porvoonjokea kulkeneet kumppanit ovat pistäytyneet kylillä aikaisemmin viikolla. Matka oli kuulemma kypsyttänyt heistä väsyneitä seiloreita.

Ravintolan nimi on muuten Kilipukki, ja se löytyy Salea vastapäätä. Ruoka on suolaista ja rasvaista. Rehellistä mättöä. Todellista äijäsettiä.

Jään pohtimaan taksikuskin ja vanhemman kylänmiehen kanssa seuraavaa määränpäätäni. Kun kylänmies pääsee asiasta jyvälle, hän sanoo täysin varmana, että minun tulee kävellä Kalliojärven kirkkaille vesille. Se on 10 kilometriä alkuperäistä päämäärääni kauempana. Taksikuski huomauttaa, että kauniimman naisen eteen tulisi nähdä enemmän vaivaa. Olen samaa mieltä. Kalliojärvelle.

Salesta lähtiessäni nuorekas nainen lapsineen tarjoaa minulle kyytiä. Ei kiitos! Olen kävelyllä. Olen kiitollinen huomaavaisuudesta. Aikaisempi mielenipahoitus tulee lunastetuksi.

Sadetta ja kipua. Saavun Orimattilan rajojen sisäpuolelle viimeisillä voimillani. Naureskelen ja irvistelen taukopaikoillani rasitukseni astetta. Anteeksi Kalliojärvi. Vietän tämän yön Mallasjärven kanssa. 

Bob Dylan: I Contain Multitudes